sunnuntai 14. lokakuuta 2018

Mielikuvia työnantajista


Minulla on tällä hetkellä ihan superhyvä tilanne, sillä minulta löytyy sekä työ- että opiskelupaikka ja pystyn luovimaan todella joustavasti töiden ja opintojen välillä. Myös aikaisempaa yliopistotutkintoa suorittaessani sain tehdä töitä freelance-toimittajana, mikä toi silloiselle opiskelijalle mukavia lisäansioita ja arvokasta CV:n täytettä. Näin ei ole kuitenkaan aina ollut, vaan minäkin olen joutunut moninaisista syistä johtuen viettämään eri mittaisia aikoja työttömänä – myös opiskeluaikojeni ulkopuolella. Siksi työnhaku eri vaiheineen on minulle erittäin tuttua puuhaa.

Erityisesti työnhauista on jäänyt mieleen työnantajamielikuva, jonka firmat antavat rekrytoidessaan uutta väkeä. Mielikuvaa voi tuottaa kaikissa rekrytoinnin vaiheissa, mikä työnantajien kannattaisi ottaa huomioon. Työnhakijan mieleen piirtynyt mielikuva työnantajasta nimittäin määrittelee sen, jääkö tälle firmasta suuhun siirapin vai sonnan maku. Ja jos bisneksen kannalta asiaa miettii, niin onhan se mukavampaa, että kauas kuuluu hyvä kello, eikä se huono.

Työnantaja luo ensivaikutelman työnhakijaan rekrytointi-ilmoituksella. Jos ilmoitus on täynnä kirjoitus- ja kielioppivirheitä tai on muuten epämääräisen oloinen, vaikuttaa itse firmakaan tuskin työnhakijan mielestä tolkulliselta. Jo tässä vaiheessa yritykset siis voivat antaa itsestään huonon vaikutelman ja karkottaa potentiaalisen työntekijän. Mokata voi toki vielä myöhemminkin.

Jos työpaikkailmoitus kuitenkin vakuuttaa työnhakijan ja tämä päättää lähettää työhakemuksen, on edessä seuraava vaihe, joka määrittelee työnantajaa hyvin paljon ainakin näin yksittäisen työnhakijan näkökulmasta. Kaikkein kettumaisinta, ja valitettavasti myös yleisintä, on se, että työnantaja ei noteeraa työhakemusta mitenkään. Ainoa dokumentti työpaikan hakemisesta löytyy työnhakijan sähköpostin Lähetetyt-kansiosta, josta löytyy työnantajalle lähetetty sähköposti työhakemuksineen ja ansioluetteloineen. Kun työnantaja ei reagoi työnhakijan hakemukseen mitenkään, jää työnhakijalle helposti sellainen kuva, että hän on firmalle yhdentekevä – nyt ja tulevaisuudessa. Siksi hän ei aio enää ikinä hakea töitä samaisesta yrityksestä. ”Pitäkää tunkkinne”. Hyvän vaikutelman työnantaja voi sen sijaan tässä vaiheessa antaa hyvinkin helposti ja yksinkertaisesti. Työnhakija kokee tulleensa huomatuksi, kun työnantaja ilmoittaa vastaanottaneensa hänen hakemuksensa ja alkavansa käsitellä sitä. Mitään sen ihmeellisempää ei tarvita.

Seuraava moka on olla ilmoittamatta työnhakijalle rekryn etenemisestä ja tehdyistä valinnoista. Ei riitä, että hakemuksen kertoo tulleen perille, jos sen jälkeen muuttuu mykäksi. Sen sijaan sen kertominen, ettei työnhakija etene rekryprosessin seuraavaan vaiheeseen, ei ole työnantajan puolelta minkään sortin moka, vaan kunnioittava ja reilu ele työnhakijaa kohtaan. Näin työnhakija ei jää turhaan odottelemaan haastattelupyyntöä, vaan osaa siirtyä työnhaussaan eteenpäin.

Jos rekry onkin johtanut siihen, että työnhakija on päässyt haastatteluun, muttei silti ole tullut valituksi tehtävään, on työnantajalla jälleen mietinnän paikka. Haluanko jättää firmastamme hyvän vai huonon kuvan työnhakijalle? Useimmiten työnantajat onneksi ilmoittavat haastatteluissa käyneille, ettei heitä ole valittu tehtävään. Poikkeuksiakin valitettavasti on: itse olen käynyt peräti kahdessa työhaastattelussa, joiden jälkeen työnantaja ei ole ottanut minuun mitään yhteyttä. Tokihan työnhakija ymmärtää ottaa tällaisissa tilanteissa vinkistä vaarin, mutta ei kyseinen toimintatapa kyllä anna työnantajasta millään mittarilla hyvää mielikuvaa. Aivan päinvastoin.

Entäs sitten, kun rekryprosessi on mennyt työnhakijan kannalta ihan nappiin ja hän tulee valituksi tehtävään? Olisi mukava sanoa, että tässä vaiheessa hän on selvinnyt kaikista koettelemuksista ja seuraavaksi hänellä on edessään vain yksisarvisia, sateenkaaria ja vaahtokarkkeja. Näin voisi kai teoriassa ollakin, mutta heittäköön se minun puolestani ensimmäisen kiven, jolla ei ole ollut työelämässään minkäänlaisia vastoinkäymisiä.

Seuraavaksi työnantaja voi onnistua, tai olla onnistumatta, siinä, kuinka se uutta työntekijäänsä kohtelee. Saako työntekijä kunnon perehdytyksen yritykseen ja omaan työtehtäväänsä? Miten hänet otetaan vastaan työyhteisössä? Saako hän pitää työpäivänsä aikana asianmukaiset tauot? Entäpä miten on työterveyshuollon laita? Myöhemmin työnantaja on vastuussa siitä, miten se käsittelee esimerkiksi työntekijöidensä sairaustapauksia, työpaikalla esiintyvää kiusaamista tai resurssien vähentämisen tarpeita. Puhutaanko suljettujen ovien takana scheissea toisista työyhteisön jäsenistä ja puukotetaan näitä selkään, kun tilaisuus tulee? Kuinka irtisanomiset hoidetaan? Kaikki mainitsemani asiat voi hoitaa joko kunnialla tai vaihtoehtoisesti lokaa työntekijöiden niskaan kaatamalla. Vielä tässäkin vaiheessa, kun ihminen on jo saanut työpaikan ja muuttunut työnhakijasta työntekijäksi, voi työnantajasta luotu mielikuva muuttua.

Sitten se viimeinen vaihe. Kun työsuhde syystä tai toisesta (vaikka ihan se perus työsuhteen määräaikaisuus) päättyy, ei työnantajan itsestään työntekijälle antama mielikuva ole vieläkään saavuttanut lopullista muotoaan. On työntekijän itsensä vastuulla, kuinka hän on työnsä hoitanut, joten hän osannee odottaa ansaitsemiansa risuja tai ruusuja työsuhteensa päättyessä. Työnantajan ei silti sovi unohtaa, että työsuhdekin on suhde, jonka jälkihoito on tärkeää. Minä en esimerkiksi ole saanut minulle luvattua työtodistusta viidestä (!) viimeisimmästä työpaikastani. Muista työpaikoistani olen kyllä saanut todistuksen, ja vieläpä hyvissä ajoin, mutta niissä paikoissa onkin ymmärretty jälkihoidon tarpeellisuus ja sen merkitys positiivisen työnantajamielikuvan jättämisessä.

Monilla firmoilla on kuitenkin vielä paljon opittavaa.

torstai 1. maaliskuuta 2018

Uusille urille


Alan vaihtamisesta on puhuttu tänä päivänä paljon – myös viestintäalaa koskien. Taneli Balde poistui yli vuosikymmenen kestäneeltä viestintäuraltaan raksahommiin (lähde). ProCom – Viestinnän ammattilaiset ry:n toimitusjohtaja Elina Melgin kirjoitti viime vuoden lopulla, että viestintäalan työntekijöistä jopa kolmasosa haluaisi vaihtaa alaa. Viestinnän parissa työskentelevien hakeutuminen toisille aloille johtuu muun muassa työntekijöiden kokemasta kunnioituksen puutteesta sekä kaipuusta merkityksellisempään työhön. Melgin kirjoittaa, että viestintäala koetaan myös hieman pinnalliseksi, jopa viherpesun kaltaiseksi työksi. (Lähde) Nämä tuntemukset voin itsekin allekirjoittaa. 

Siksi minäkin vaihdoin alaa.

Entinen, lähes 12-vuotinen, viestintäurani tuli tämän vuoden alkupuolella päätökseensä. Oliko pitkään takaraivossani muhinut ajatus alan vaihtamisesta jonkinlainen ensikosketus varhaiseen kolmenkympin kriisiin vai mitä oli meneillään?

Minäpä kerron.

Olin jo viisivuotiaasta asti ollut taitava lukija ja kirjoittaja. Ala-asteella kirjoitin ruudullisiin A4-vihkoihin useiden aukeamien mittaisia tarinoita, joita opettaja luki ääneen koko luokalle. 16-vuotiaana lukion ekaluokkalaisena ryhdyin kirjoittamaan juttuja paikallislehteen ja siitä innostuneena päätin, että minusta tulee isona toimittaja.

Niin tulikin – kahdeksaksi vuodeksi.

Heti lukion jälkeen lähdin Vaasan yliopistoon opiskelemaan viestintätieteitä huikea toimittajanura mielessäni. Siihen mennessä olin jo ehtinyt tehdä kolme vuotta satunnaisia toimittajantöitä, joten uravalinta tuntui varmalta. Tein töitä vapaana toimittajana vielä koko viisivuotisen yliopistoaikani ajan, mutta maisteriopintojeni aikana innostuin yhä enemmän organisaatioviestinnästä ja sen tarjoamista työmahdollisuuksista. Luin sivuaineenani markkinoinnin opintokokonaisuuden ja opintojeni viimeisen vuoden ahersinkin jo Vaasan yliopiston tiedottajana. Pääsin jo graduvaiheessa tallaamaan uutta urapolkua.

Markkinointiviestintä imaisi mukaansa, ja niin minä aloin rakentaa itselleni uraa työskennellen erilaisissa markkinointiviestinnän assistentti- ja asiantuntijatason tehtävissä niin yksityisen kuin julkisenkin puolen eri kokoisissa organisaatioissa.

Kunnes minulle riitti.

Tajusin tämän vuoden alussa, etten saanut työstäni enää juuri minkäänlaista tyydytystä. Kaipasin sitä fiilistä, joka minulla oli ollut esimerkiksi ylioppilaskirjoitusten jälkeen kaupan kassalla tai nuoruuden kesinä sanomalehden toimituksen asiakasneuvojana ja lihatehtaanmyymälän myyjänä työskennellessäni. Niissä hommissa olin saanut palvella asiakkaita hymyssä suin, enkä ollut tuntenut itseäni lainkaan huonoksi tai riittämättömäksi (kuten joissain edellisissä viestintä- ja markkinointialan työpaikoissani). Kupliva iloisuuteni, luontainen asiakaspalveluhenkeni ja ystävällisyyteni olivat päässeet asiakaspalveluhommissa oikeuksiinsa. Päätteen äärellä istuessa ja tekstiä näpytellessä en voinut hyödyntää näitä vahvuuksiani lainkaan.

Siksi halusin palata takaisin asiakkaiden keskuudessa tehtävien töiden pariin.

Alan yhtäkkinen vaihto vaati kuitenkin rohkeutta, sillä kyseessä on suuri elämänmuutos. Mietin, uskallanko astua pois tieltä, jonka kulkemisesta olin haaveillut pikkutytöstä lähtien ja jota olin jo niin monta vuotta askeltanut. Onneksi törmäsin Elina Tanskasen muutoksen tarvetta käsittelevään kolumniin, joka julkaistiin Hesarissa minun kannaltani juuri oikeaan aikaan. Kolumnissaan Tanskanen kirjoittaa, että muutoksen tarve on voinut ilmoitella itsestään ensin hiljaisilla signaaleilla, joita harva kuitenkaan osaa tai suostuu kuulemaan. Siksi onkin yleisempää, että muutosta aletaan työstämään vasta, kun ahdistaa kunnolla tai elämä vetäisee lekalla päähän.

On inhimillistä pelätä muutoksen tekemistä ja surra sitä, mitä sen myötä menettää. Muutos edellyttää usein riskinottoa ja kohti tuntematonta menemistä. Mennyttä voi onneksi arvostaa ja siitä voi olla kiitollinen, jos se on aikanaan tarkoittanut itselle hyviä asioita.

Muutosta ei kuitenkaan voi tehdä, ellei jätä taakseen sitä, mikä ei toimi – enää.

Tanskasen sanoista rohkaistuneena aloitin viime kuussa työt vähittäistavarakaupan myyjänä. Olen nauttinut asiakkaiden parissa työskentelystä, asiakaspalvelusta ja ihmisten auttamisesta. Se, mitä viestintä-/markkinointialalla harvoin kuuli, oli vilpitön ”kiitos”. Nyt olen aivan onnesta soikeana saanut kuulla suoraan asiakkailta, kuinka hyvää asiakaspalvelua he ovat minulta saaneet. Ovatpa ihmiset tulleet takaisin myymälään ja ostaneet jotakin lisää, kun ovat saaneet aikaisemmalla käynnillään ”niin loistavaa palvelua”.

Minä saan energiaa siitä, että pystyn auttamaan ihmisiä ja saamaan heidät hyvälle tuulelle. Sellaisia asioita varten minä haluan työskennellä ja siksi vaihdoin toimistossa istumisen aktiiviseen palveluammattiin.

Nyt olen onnellinen työssäni.